F. Scott Fitzgerald on Yhdysvaltojen ensimmäisessä maailmansodassa kadotetun sukupolven kirjallinen ääni. Fitzgerald kirjoitti viisi romaania ja useita kymmeniä novelleja, ja kohosi pian englanninkielisen proosakirjallisuuden klassikkojen joukkoon.
Fitzgeraldin elämän on katsottu virittyneen kolmen kiintopisteen: kirjoittamisen, avioliiton ja alkoholismin välille. Kirjoittaja Fitzgeraldista tuli varhaisessa iässä, kun hänen salapoliisikertomuksensa julkaistiin koulun lehdessä kirjailijan ollessa vasta 12-vuotias. Vartuttuaan Fitzgerald opiskeli Princetonin yliopistossa, jossa tutustui Yhdysvaltojen kirjallisiin piireihin. Myöhemmin Fitzgerald keskeytti opistonsa ilmoittautuakseen armeijaan ja ensimmäiseen maailmansotaan, joka kuitenkin ennätti loppua ennen kirjailijan rintamalle pääsyä.
Toinen Fitzgeraldin elämän kiintopisteistä oli avioliitto Zelda Sayrin kanssa. Liitto oli hyvin myrskyinen, ja myöhemmin Zelda sairastui alati pahenevaan skitsofreniaan. Raskas avioliitto kiihdytti osaltaan Fitzgraldin jo opiskeluaikana aloittamaa yletöntä juomista. Myöhemmin alkoholismi johti Fitzgeraldin vakaviin terveysongelmiin, lopulta kuolemaan.
Fitzgeraldit matkustelivat paljon ja osallistuivat mm. Pariisissa toimineen englanninkielisen kirjailijapiirin (mm. Hemingway, Pound ja Joyce) toimintaan. Fitzgeraldin proosa piirtää kuvaa maailmasotien välisestä länsimaisesta kulttuuri-ilmastosta. Sitä määrittivät toisaalta maailmasodan traumat, toisaalta hillitön elämänhalu. Myös pahaenteinen aavistus toisesta maailmasodasta on vahvana läsnä.
Fitzgeraldin tunnetuin teos on romaani Kultahattu (1925). Se kertoo ensimmäisessä maailmasodassa palkitun veteraanin Jay Gatsbyn vaiheista nopeasti vaurastuvalla Yhdysvaltojen itärannikolla. Hyvin tunnettu on myös Kultahattu -teosta seurannut romaani Yön on hellä (1934). Siinä Fitzgeraldin on katsottu käsittelevän omaa traagista avioliittoaan. Suomessa romaani on dramatisoitu näytelmäksi Ilpo Tuomarilan toimesta. Musiikin näytelmään tekivät Kassu Halonen ja Vexi Salmi ja se sai kantaesityksensä Turun Kaupunginteatterissa vuonna 1997.
Teksti: Olli Mäkelä / Sunklo, 2011
