Kehitysvammaisten lasten Rinnekoti sijaitsi aikanaan Helsingissä Eläintarhanhuvila yhdeksässä. Tämä talo on antanut nimen Kirsti Simonsuuren teokselle, jonka Seppo Parkkinen on dramatisoinut kolmelle näyttelijälle.
Esityksen keskushenkilö Kili on kirjailija ja kääntäjä, joka matkustaa työnsä vuoksi eri puolilla maailmaa. Zagrebin katedraalin edustalla hän ostaa romanitytöltä kiiltokuvan, jossa enkeli saattaa lapsia vaarallisen sillan yli. Se palauttaa Kilin voimallisesti lapsuuteensa 1950-luvun Helsingissä. Sodanjälkeinen ydinperheen, uurastuksen ja vaikenemisen vuosikymmen on tarinan mentaalinen tausta.
Unohduksen pimentoihin kadonnut sisar valtaa Kilin mielen. Vaikeasti kehitysvammainen Ilona on Kilin tärkein ihminen. Ilona ei osaa puhua, mutta Kili ymmärtää häntä. Miksi aikuiset eivät ymmärrä? Työelämän uuvuttamat vanhemmat sijoittavat Ilonan Eläintarhanhuvila yhdeksään. Ilona viedään Kililtä. Hänen ainoat kontaktinsa sisareen ovat äidin ja isän käynnit Ilonan luona jouluna tai merkkipäivinä. Kili ei koskaan enää tapaa Ilonaa. Tämä kuolee jo lapsena.
Aikuisen Kilin on pakko paneutua sisarensa kohtaloon. Mikä hänen sairautensa oli? Esityksen keskiössä on lapsuuden vaiettu ja häpeälliseksi koettu asia, vammainen perheenjäsen. Se on edelleen arka, väistelty asia.
Esitys tutkii kykyämme kommunikaatioon ja toisen ihmisen todelliseen kohtaamiseen. Sen läpäisee muistin teema: mihin muistissamme voimme luottaa? Onko aistien tieto ainoa luotettava totuus? Mitä Ilona olisi sanonut jos olisi osannut puhua?
(Lähde: Q-teatteri)