Stand up -koomikko Tuuti seisoo viimeisen mahdollisuuden partaalla. Ura on pahassa laskusuhdanteessa, mies Tarmo elelee omissa maailmoissaan ja työnantaja Henri haluaisi palkata komediaklubilleen nuoremman esiintyjän. Pienestä tragediasta kuoriutuu esiin suomalaisittain harvinaislaatuinen, sinisävyinen komedia elämän syrjästä, parrasvaloista ja naurujen kalliista lunnaista. Onko mitään pahempaa kuin unohdetuksi tuleminen?
”Mä luulin, että ne odottaa mua jossakin. Hullut villit illat. Piilossa kaupungin takataskussa. Mä lähdin ennen kuin ne loppuivat, kun tuli kiire ja perhe ja kaikki. Mutta mä todella luulin, että sitten nauretaan ja lauletaan taas. Kun saan kaiken hoidettua, kaiken kiireen tehtyä.
Mihin ne katos? Savuiset illat, jolloin manattiin maailma läpi. Olen ajellut ympäri kaikki korttelit ja etsinyt. Mihin ne illat menivät? Niitä iltoja ei ole enää.
Koko tämä ajatus, että mä olisin jotenkin loppusuoralla tai elämänkaaren laskevalla laidalla. Se on naiivi. Kun vasta äsken aloin elää. Ja aion jatkaa vielä sata vuotta. Jotenkin seesteinen ja rauhoittunut? Vain nutipää voi ymmärtää elämää noin väärin.
Tässä vaiheessa elämäähän on itsevarmuus huipussaan. Vavahtamaton kerrassaan. Elämä on meidät jo opettanu. Ku mä olin nuori meille sanottiin, että pitää pyrkiä olemaan sinut itsensä kanssa. Ei se riitä enää. Pitää olla minut. Vain itseään varten. Kokonainen virheittensä kanssa. Itse. Minä. Oman elämänsä taideteos. Niin miten helvetissä mä olen näin hiton hauras nyt?
Miten hitossa tämän näin meni, että kun vihdoin kipusin tämän elämäni Himalajan huipulle? Että nyt te ajattelette, että olen hiipumassa?
Kuuskymmentä. Nyt se on otettava. Elämä.”
***
“60-näytelmä antaa elämänmakuiselle täyden merkityksen ja vetää sanattomaksi” – Elena Vuoksiola / Kaleva 1.11.2019