Muut ammatit: Näyttelijä, ohjaaja, kääntäjä. Vapaa taiteilija vuodesta 1992 lähtien.
Koulutus: Kirjoittaja-ohjaaja-koulutus 1995 – 1998; Teatterityön täydennyskoulutus, Turun AMK:n Taideakatemia.
Miten päädyit teatterialalle?
En ole koskaan juuri harrastanut teatteria, vaan alusta asti minulla oli ajatuksena, että ”Tolta alalta mä leipäni teen.”
Aloitin urani television puolella. Asuin silloin Helsingissä ja olin ohjelma-avustajana MTV3:lla ja Ylellä, joskus sain myös pieniä rooleja. Kun muutin takaisin Saloon, oli teatteri luonnollinen valinta.
Miksi kirjoitat näytelmiä?
Olen aina ollut kiinnostunut esityksen rakenteesta, siitä miten voin itse vaikuttaa näyttelijänä tekstiin ja miten näytelmäkirjailijana näyttelijöihin. Näyttelijäntaustasta on ollut hyötyä kirjoittamiselle, sillä olen voinut kirjoittaa tekstejä, joita on helpompi dramatisoida. Tiedän mitä kulisseissa tapahtuu ja miten paljon aikaa esimerkiksi pukujen vaihdot vievät.
Ensimmäinen näytelmäni, Reissumiehen poika, syntyi vuonna 1992. Sitä ennen olin kirjoittanut pikkujoulurevyitä tai niiden osia. Tein myös paikallisradioon kuunnelmia ja hupailuja ja aloin tulla sinuksi dialogin kanssa.
Teet paljon musiikkinäytelmiä, mikä niissä kiehtoo?
Musiikkinäytelmät ovat hirveän tärkeä osa tuotantoani, mutta kaikennäköistä muutakin on tullut tehtyä. Olen tehnyt muun muassa libreton Porkkala-Oopperaan (2006), joka sai todella hyvää palautetta. Erilaisten yritysten ja yhteisöjen tasavuotisjuhliin olen tehnyt kolmatta kymmentä draamallista historiikkia eli pienoisnäytelmää. Ja olen tehnyt myös draamaa, muun muassa nuorisonäytelmän koulukiusaamisesta.
Musiikkinäytelmien tekeminen alkoi siitä, kun olin mukana toteuttamassa Minna Canthin Roinilan talossa -näytelmää vuonna 1990 ja näin tuolloin miten nostalgia puree. Sain siitä itse innostuksen Reissumiehen poikaan. Halusin tehdä tukkilaisjutun, joten pilkoin Tapio Rautavaaran elämän neljäksi henkilöksi ja sijoitin ne omasta mielestäni ovelasti näytelmään. Siinä oli köyhä poika, keihäänheittäjä ja niin edelleen. Kyseessä ei siis ole Rautavaaran suora henkilökuva.
Reissumiehen poika oli häpeämättömän nostalginen ja siitä jäi kytemään halu tehdä lisää näytelmiä rillumarei-kulttuurista, joka ei aikoinaan juuri ollut kriitikoiden suosiossa. Halusin olla heikompien puolella, joten aloin puolustaa Suomi-iskelmää. Altavastaajan rooli ja kriitikoiden paheksunta tuovat myös herkullista särmää, jolla kirjoittajan on mukava nautiskella.
Näytelmistä rakentui iskelmän Suomisarja, joka on nyt jo seitsenosainen. Olin jo luullut lopettaneeni kuudennen osan kohdalla, mutta sitten sain tilauksen Taisto Tammesta (Rakkauden rikkaus, 2009) ja tartuin siihen, koska myös romanikulttuuri viehättää minua.
Miten valitset näytelmiesi aiheet?
Pitää kulkea kitarisat ammollaan ja silmät auki. Pitää hengittää maailma kunnolla ja saada sisään, aistia ja maistaa maailmaa ja lopulta sijoittaa se näytelmiin. Kirjoitan tietenkin myös tilauksesta. Seuraavaksi dramatisoin Risto Karlssonin Viimeiset mohikaanit.
Millaisia reaktioita haluat herättää näytelmiesi katsojissa?
Kyllähän nämä tunnepitoisia on. En halua pelkästään viihdyttää, mutta huumori on tärkeää! Koen, että ihmisen naurattaminen on pirun paljon vaikeampaa kuin itkettäminen. Olen myös vältellyt suoraa kronologista kertomusta. Sen sijaan olen tuonut lavalle sirpaleita, joihin yleisö voi peilata itseään.
Haastattelija: Mirja Vinberg-Mäkinen / Sunklo 10.2.2009