Tapio Kankaanpää on aloittanut näyttämötaiteet taikuuden parissa mutta syventynyt myöhemmin teatteriin.
Näytelmiä Kankaanpää alkoi kirjoittaa ja ohjata, kun huomasi, ettei pystynyt taikuuden kautta toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla. Hän innostui kirjoittamisesta ja tunsi löytäneensä väylän purkaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan häntä ympäröivästä maailmasta.
“Näytelmäkirjailijaksi ja ohjaajaksi minua vetää tarve tarkastella ihmisyyttä ja ympärillä olevaa yhteiskuntaa, nähdä ilmiöiden ja ihmisten sisään, ottaa kantaa ja saada kanssaihmisissä liikkeelle jotakin.”
Kankaanpäätä kiehtoo erityisesti mahdollisuus työskennellä vuorovaikutuksessa, halu antaa itsestään jotakin ja tavastaan hahmottaa maailmaa, halu oppia vastaanottamaan toisten ihmisten ajatuksia ja tapaa olla tässä maailmassa ja rakentaa sitten esitykseksi jotakin, jota ei voisi saada yksin toimimaan, tuoda jotakin todellisuudesta ihmisten nähtäväksi.
Teatterissa häntä ihastuttaa sen kahlitsemattomuus, maailma jossa mikään ei ole pyhää tai koskematonta, mutta myös teatteriesityksille ominainen piirre elää hetkessä, muuttua ja olla liikkeessä, löytää itsestään jatkuvasti jotakin uutta ja kadota sitten konkreettisia jälkiä jättämättä, jääden kuitenkin elämään katsojien alitajuntaan ja mieleen.
“Teatteriesityksessä toteutuu parhaimmillaan minulle tärkeä yhteyden tunne, yhteinen kokemus jonkin tärkeän – ihmisyyden äärellä.”
Kankaanpää kokee olevansa hyvin aihelähtöinen teatterintekijä. Aihe on hänelle syy kirjoittaa ja ohjata. Se on tekemisen etiikka. Mistä haluaa kertoa? Mitä tutkia? Aihe on myös työväline, väline rajaukseen. Aiheen avulla Kankaanpää luonnehtii saavansa esityksen tai tekstin ytimen itselleen kirkkaaksi.
“Pyrin katsomaan tekstiä, siinä olevaa tarinaa ja sen henkilöitä aiheen kautta ja läpi. Aihe on ensimmäinen konkreettinen valinta, joka synnyttää näyttämöllisiä ratkaisuja ja antaa perusteen valinnoille, joiden varaan syntyvä esitys rakentuu. Koen, että kirjoittajan ja ohjaajan yksi keskeisimpiä taitoja on osata valita kaikesta syntyvästä ja ympärillä olevasta materiaalista se aines, joka vie esityksen kokonaisuutta eteenpäin ja tarjoilee esityksen sisällön katsojalle mahdollisimman ymmärrettävästi.”
Vaikka työn lähtökohta on Kankaanpäälle usein hyvin henkilökohtainen, se ei tarkoita, että hän kirjoittaisi tai ohjaisi esityksiä ainoastaan omasta elämästään. Pikemminkin hän pyrkii luomaan ja virittämään työn alla olevaan tekstiin tai esitykseen sellaisen kuvion tai perustilanteen, joka tuo parhaiten esiin käsiteltävän aiheen.
“Olen kirjoittanut juttuja puhtaasti omasta elämästäni mutta haen myös jatkuvasti valmiita tekstejä, joista tunnistan oman tämänhetkisen aiheeni ja joiden kautta sanottavani voisi toteutua parhaalla mahdollisella tavalla. Henkilökohtaisen aiheen kautta voin käsitellä näyttämöllä jotakin, josta minulla on tarkkoja, omakohtaisia havaintoja ja kokemuksia. Ja tuo aines muuttuu tätä kautta yhteisesti ymmärrettäväksi, yleisinhimilliseksi. Näin uskon.”
“Olen myös huomannut, että usein kun minulle tulee kirjoittaessani tai ohjatessani tunne, että nyt minä voin ihmisenä paljastua työni kautta, tiedän, että tavara on hyvää. Toteutunut jo elävässä ihmisessä, minussa.”
Kankaanpää kokee, että hänen työskentelyssään on kyse jatkumosta, kehityksestä hänessä ihmisenä, jota aina seuraava juttu ilmentää tavalla tai toisella.
“Liike on kaksisuuntainen, osa minusta siirtyy näyttämölle, mutta myös jotakin näyttämöltä siirtyy minun elämääni, johdattaa johonkin, antaa uuden suunnan tai lähtökohdan seuraavaan juttuun.”
Kankaanpään kirjoittamat ja ohjaamat näytelmät käsittelevät usein läheisyyden kaipuun problematiikkaa; hylätyksi tulemisen ja yksinäisyyden kokemusta, loputonta ihmisen nälkää sekä ihmisen dualistista kykyä ja taipumusta rakastaa, satuttaa ja tulla itse satutetuksi yhtä aikaa.
“Kuvaan usein ihmistä, joka kokee olevansa jollakin tavalla vajaa; ihmistä, joka tarvitsee toista voidakseen kokea itsensä täydeksi, ja täydeksi hän voi tulla ainoastaan paljastamalla heikkoutensa toiselle ihmiselle.”
