Ohjaajalle, dramaturgille ja teatterin monitoimimiehelle Mikko Roihalle myönnettiin 9.8.2008 näyttämötaiteen valtionpalkinto. Suomen Näytelmäkirjailijaliitto kyseli Roihalta mielipiteitä teatterista ja sen tekemisestä.
1. Miksi ohjaat?
Haluan tehdä oman maailmani näkyväksi. Vaikka olenkin narsisti, en halua, että yleisö katsoo suoraan minua, vaan niitä asioita, jotka olen asettanut näyttämölle. Olen myös salaa näytelmäkirjailija ja lavastaja. Hypin ammatillisten raja-aitojen yli, mikä lähtee halustani tehdä esitys valmiiksi alusta loppuun saakka.
2. Näyttämötaidetoimikunta kiitti palkintoperusteissaan erityisesti tuoreita klassikkotulkintojasi. Mikä klassikoissa kiehtoo?
On mielenkiintoista katsoa tämän päivän maailmaa menneen kautta ja tutkia sitä, mikä niissä on samaa ja mikä ei. Se pieni ero voi toimia avaimena näytelmään ja sitä ympäröivään todellisuuteen.
Minun on ollut helppoa ohjata varsinkin naiskirjailijoiden klassikkotekstejä. Miehet yleensä kirjoittavat hyviä miesrooleja ja tyttökavereita siihen oheen. Naiskirjailijat kirjoittavat hyviä rooleja molemmille sukupuolille. Hahmoja, joissa on paljon näyteltävää. Pidän siitä, että jokaisella hahmolla on oma totuutensa ja katsoja saa päättää kuka on oikeassa. Esimerkiksi Minna Canthin Kovan onnen lapsia -näytelmän Topra-Heikki on hurja hahmo!
3. Millaisia reaktioita haluat herättää yleisössäsi?
Mielestäni tekijöiden on vaarallista miettiä liikaa katsojan kokemusta. Jokainen katsoja kokee näytelmän omalla tavallaan. Teatterintekijä voi vain asettaa esille asioita, jotka kiinnostavat itseä ja toivoa, että ne ovat yleispäteviä.
4. Olet sanonut, että suomalainen näytelmä päättyy usein sovitukseen. Miksi?
Sovitus on jossain syvemmällä suomalaisessa ajattelussa, se vain on jokin asia, joka meillä on. En ole vielä saanut kiinni siitä, mistä se tulee. Parhaimmillaan se on yhteyttä luontoon, yhteisöön ja omaan sisimpään.
Vaarana on se, että ensin teatterissa esitellään suuria konflikteja, ristiriitoja ja ongelmia, mutta näytelmän lopussa lyödään kättä päälle. Silloin katsoja voi ajatella, että ei minkään tarvitse muuttua, kun ongelmat näytelmässäkin ratkesivat näin näppärästi.
Harvoin suomalaisissa näytelmissä näkee samanlaista julmaa lopetusta kuin esimerkiksi antiikin tragedioissa. Niissä katsoja joutuu miettimään henkilöiden ratkaisuja. Ehkä he myös kotiin palatessaan pohtivat, että tiettyjä valintoja kannattaa varoa.
5. Tahdotko siis valistaa yleisöäsi?
En koe olevani niin fiksu, että minulla olisi siihen varaa. Mutta teatteri toimii laboratoriona, jonka tehtävä on herättää ajatuksia ja suuria kysymyksiä.
Kaikista ideologioista on aina maksettava jokin hinta. Esimerkiksi ohjaamassani Seitsemässä veljeksessä ollaan ensin poikien puolella ja sitten näytetään heidän raadollinen puolensa. Henkilöitä pitääkin katsoa sekä ankarasti että rakastaen. Kumpaakaan ei saa olla liikaa tai hahmo lokeroituu liikaa. Suomessa on perinne, että hahmoihin täytyy samaistua. Miksi? Esimerkiksi saksalaisessa teatterissa esitetään usein yleisölle haaste, että mitä mieltä olette tällaisesta henkilöhahmosta.
6. Millainen on teatteri-ideaalisi?
Teatterissa täytyy olla jokin kova ydin, alkuperäinen idea, joka tehdään loppuun saakka. Ei mitään valmista menestys-
formaattia, johon ideoita yritetään ympätä. Pelkään tuote-
kehittelyä ja katsojalukujen tuijottamista. Tuotekehittelyssä voi käydä hirveän hyvinkin, mutta tuleeko esityksestä se, mitä lähdettiin aluksi tekemään? Teatterin lähtökohdan ja syyn täytyy aina olla aiheessa, ei katsojaluvuissa.
Mirja Vinberg-Mäkinen / Sunklo 2008
