Kirjailija, runoilija ja säveltäjä Elmer Diktonius oli suomalaisen kirjallisuuden modernisti ja avantgardisti, joka kuului aikansa muutosvoimiin kuten Tulenkantajat-ryhmittymään.
Diktonius syntyi ruotsinkieliseen perheeseen, mutta ilmoittautui opiskelijaksi Helsingin normaalilyseoon ja saavutti nopeasti kaksikielisyyden. Tämä ilmeni myöhemmin hänen julkaistessaan tekstejään sekä ruotsiksi että suomeksi. Opiskelu itsessään ei kuitenkaan Diktoniusta kiinnostanut, ja kuusitoista vuotta täytettyään hän keskeytti lyseon. Myöhemmin Diktonius kuitenkin haki, ja hänet hyväksyttiin opiskelemaan säveltämistä ja viulunsoittoa silloiseen Helsingin musiikkiopistoon, nykyiseen Sibelius-Akatemiaan.
Diktonius oli yhtä lailla musiikkimies kuin kirjailija. Kaiken taustalla oli yhdistävä aavistus muutoksesta kohti modernia ja sen mukanaan tuomia ”vapaan taiteen” mahdollisuuksia. Niin säveltäjänä kuin kirjailija-runoilijana Diktonius oli muutoksen eturintamassa kokeilemassa ja muovaamassa uusia ilmaisumuotoja. Runoudessa Diktoniusta on monesti verrattu toiseen suomenruotsalaiseen modernistiin Edith Södegraniin.
Diktonius oli myös yhteiskunnallisesti aktiivinen ja hänen kantansa nousivat vasemmistolaisesta ajattelusta. Hella Wuolijoen taloudellisesti tukemana Diktonius matkusteli Euroopassa aistimassa poliittis-taiteellisia virtauksia, joita sitten rantautti Suomeen. Diktonius oli myös läheisessä suhteessa Suomen punakaartin johtohahmoon Otto Wille Kuusiseen, jolle opetti säveltämistä.
Yhteiskunnallisesti latautunut on myös Diktoniuksen kirjallisena pääteoksena pidetty romaani Janne Kubik (1932), jonka kirjailija itse julkaisi myös suomeksi vuonna 1946 nimellä Janne Kuutio. Teos on kuvaus elämässä ajelehtivasta päähenkilö Jannesta, jonka matka käy kansalaissodan ja tukkisavottojen kautta pirtun trokaukseen. Ekspressionistista romaania on pidetty modernin skandinaavisen proosakirjallisuuden varhaisena mestariteoksena. Teos on dramatisoitu Claes Anderssonin toimesta ensin ruotsinkielisenä vuonna 1975 ja myöhemmin myös suomeksi vuonna 1989.
Teksti: Olli Mäkelä / Sunklo, 2011