Uuden sukupolven sovituksessa Anton Tšehovin Vanja–enon keskiöön nousevat ihmiskohtalot, toimettomuus, tunteet ja unelmat. Elämmekö me omille unelmillemme, omista unelmistamme vai omien unelmiemme kautta? Kumpi on lopulta parempi, rynnätä kohti unelmia, tarttua tilaisuuteen, ottaa riski vai pelata varman päälle ja turtua?
Mihin unelmat meitä vievät? Mihin niitä tarvitaan, vai tarvitaanko edes? Voivatko ne ylipäätänsä koskaan toteutua?
Pepe Hakalan uusi sovitus Tšehovin klassikosta pitää sisällään draamaa, komediaa, suurta tunnetta, tanssia, liikettä ja kipinän toivoa.
Maatilalla nuoren naisen, Sonjan, hänen isoäitinsä, vanhan lastenhoitajansa, tilanhoitajan sekä hänen enonsa Vanjan arki järkkyy, kun tilalle saapuvat Sonjan isä, vanha professori Serebrjakov ja tämän nuori ja kaunis vaimo Jelena, Sonjan äitipuoli.
Professori kylvää ympäristössään ärsytystä, siinä missä Jelena laittaa pyörälle sekä Vanjan, että perhetutun, lääkäri Astrovin pään. Sonja puolestaan on rakastunut Astroviin, saamatta tunteilleen vastakaikua. Törmäyskursseille ajaudutaan, eikä tunteita pystytä peittämään, ennen kuin lopussa väistämätön tapahtuu, ja ase laukeaa.
Näytelmän ajattomat teemat unelmista, rakkaudesta, luonnonsuojelusta ja työnteosta tuntuvat ajankohtaisilta vielä 2020-luvulla, kenties jopa ajankohtaisimmilta, kuin koskaan ennen.
Sovituksen ensi-illassa 2025 sovittaja-ohjaaja Hakala sanoo käsiohjelmassa seuraavaa:
”Vanja–eno on teoksena paitsi monivivahteinen ja monitulkintainen, myös ajankohtainen vielä tänäkin päivänä, yli 125 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Astrovin ajatukset luonnosta, näytelmän teemat toimettomuudesta, luovuttamisesta, työnteosta, unelmista ja maailman muuttumisesta tuntuvat ajankohtaisemmilta, kuin kenties koskaan ennen. Tämä herättää väkisinkin kysymyksen, johon minulla ei ole vastausta: vaikka maailma muuttuu, onko ihminen muuttunut sadankahdenkymmenenviiden vuoden aikana mihinkään?”