Toivon puu, pysy lujana

Mexico City, Galeria Arte Contemporarero, vuosi 1953. Frida Kahlo on tullut näyttelynsä avajaisiin, vaikka on tiputuksessa. Hän on 46-vuotias. Häntä avustaa Sisar Elisa, hoitaja, jolle Frida kohdistaa osan puheistaan; hän kertaa elämänsä kulkua, onnettomuuttaan, suhdettaan sisareensa Christinaan, näyttelyitään, keskenmenoja, lapsettomuutta, ensirakkauttaan, rakastajia ja rakastajattaria, suhdettaan Trotskiin, avioeroa ja ennen muuta suhdettaan mieheensä Diego Riveraan.
”En ole sairas. Olen murtunut. Minut on valettu kipsiin ja ripustettu pääkopastani roikkumaan niin, että jalat tuskin koskettavat maata. Minut on haudattu elävältä. Minä tiedän jo, miltä tuntuu, kun ilma loppuu arkussa, jonka päälle multa putoilee. Olen saanut maata selälläni niin paljon, että siinä asennossa minua ei haudata. Minun ruumiini on poltettava. Mutta sitä ennen revin haavani tuhannesti auki, sillä minun haavojani sinä et voi hylätä, Diego, Diegoni!”
(Marja Tuominen: Näytelmäluettelo 2000, SHT.)