Terijoen hiekka ja Terijoen huvilat… Yhdelläkään menetetyn Karjalan paikkakunnalla ei ole nimessään niin paratiisillista kaikua kuin Terijoella. Sen löysivät 1800-luvun lopulla rikkaat venäläiset, jotka rakennuttivat rannalle yli 10 000 datshaa eli huvilaa. Suomen itsenäistyttyä Terijoki jäi rajan tälle puolen, datshat tyhjenivät ja kukoistava palveluelinkeino loppui. Pitsihuvilat tulivat nuoren tasavallan omaisuudeksi, niitä myytiin ja vuokrattiin kesänviettäjille. 1930-luvulla suomalaiset keksivät Terijoen ”Pohjolan Rivierana” ja matkailu elpyi. Varsinkin taiteilijat hakeutuivat lomanviettoon edullisiin huviloihin ja täysihoitoloihin. Näistä Terijoen kesistä on kirjoitettu paljon kultareunaisia muistelmia, vähemmän on tutkimustietoa seudun luonteesta kahden kulttuurin välissä. Paikkakunnan joustavaa moni-ilmeisyyttä alettiinkin 1930-luvulla hävittää ja korvata kansallisella politiikalla. Terijoesta tuli kahden maailman raja.
Näytelmä tapahtuu leskirouva Alman pensionaatissa vuoden 1933 keväästä syksyyn ja henkilöt ovat sekä paikkakuntalaisia että kesävieraita. Ihmiset elävät saman katon alla, verannoilla ja rannalla. Toiset viettävät lomaa, toiset elävät arkea, mutta kesäpäiviin ja -öihin kätkeytyy myös salaisuuksia ja elämän suuria käännekohtia.