”Ymmärräthän sinä, että me voitaisiin milloin tahansa pyytää kunnolliset lapset teidän tilallenne.”
Palapeliperhe kertoo yhden tarinan sijaisperhehelvetistä, jollaiset yleensä piilotetaan kiillotettujen kulissien taakse. Näkyviin päästetään sijaishuollon notkahduksia, epäonnekkaampien sosiaalipäätösten seurauksia, jotka eivät nouse päivälehtien palstoille. Koska minkään katon alla ei eletä jatkuvassa idyllissä, näytelmän katsoja voi samastua hahmojen nauruun ja kyyneliin perhetaustastaan riippumatta.
Tarinan pääkertoja on perheen biologinen tytär Satu. Hänen isänsä on sijaisvanhempi kolmelle kodin ulkopuolelle sijoitetulle lapselle. Kun aika kuluu ja vaimo jättää isän, mies puhuu lapset huolettavikseen, mikä oli 1990-luvun Suomessa äärimmäisen poikkeuksellista. Yksinhuoltajuuden alettua huollettavat muuttuvat rakkaista lapsista miehen kumppanikorvikkeiksi, tulonlähteiksi, ja hämärän rajoja koettelevien halujen kohteiksi. Kodinhoitajasta tulee uusi vaimo, joka unohtaa itsensä haukkumisen ja vähättelyn alle ja lopulta menehtyy olohuoneen matolle. Silloin sisaruskatraan veli kaivaa kaapista viinapullon ja VR:n aikataulut. Satu lohduttaa isää.
Oma lapsi Satu on isälle erityinen, häntä ei lyödä. Alakoululaisen kanssa murheitaan perheen tilien miinukset, kun vaimo ei huolia kuuntele. Oma lapsi silittää uneen niinäkin iltoina, joina isä kertoo muista naisista ja elämästä, jotka miehelle olisivat kuuluneet. Tuoko kolmas vaimo onnen?
Traagisten tilanteiden ja vinoutuneiden suhteiden lisäksi näytelmä kertoo lapsen horjumattomasta sitkeydestä. Jos mies heittää ulos kotoa tammikuussa, on pihavajaan piilotettu valmiiksi vanhat saappaat sekä lasivillaa lämmikkeeksi takin alle.