Nouse Inkeri

Ilman kyyneleitä ei tätä näytelmää voi edes lukea, ei varmaan myöskään katsella – ainakaan naisihminen. Inkeri Kilpisen luomat henkilöt ja tilanteet ovat niin todellisia ja riipaisevia. – Ja historiallisesti kaikki on liiankin totta! Näytelmässä seurataan lähinnä kahden perhekunnan Uotien ja Susien perheiden vaiheita vuosina 1924-46. Viimeinen kohtaus on 90-luvulta. Näytelmä alkaa iloisissa häätunnelmissa. Elma Uoti ja Matti Susi saavat toisensa perinteisten inkeriläisten häämenojen mukaan. Kupanitsan kirkon edustalla ainoat soraäänet tulevat kommunisti Mikko Solaisen suusta “Perkeleen porvarit!” Mutta niistä ei kukaan piittaa. Tummat pilvet alkavat kuitenkin nopeasti nousta ja Mikko Solainen alkaa saada määräysvaltaa kyläläisten elämään. Kirkko tuhotaan, maatilat ja työpaikat otetaan yhteiskunnan omistukseen ja kyläläiset lähetetään karjavaunuissa Siperiaan pakkosiirtolaisuuteen. Katri ja Juha selviytyvät hengissä, Katri Jenisein leirillä siskonsa Ellan ansiosta ja Juha Vorgutan kaivoksilla. Paluuta Inkeriin ei kuitenkaan ole – kaikki on tuhottu, kylän henki on kadonnut Neuvostoliiton kommunistivallan alla. Juha ammutaan kotikirkkonsa edustalle ja vääryydet jatkuvat vielä 40-luvullakin. Kyläläiset kuitenkin taistelevat katkeruutta vastaan ja haluavat unohtaa menneet “Se rakkaus ei oo mänt mihinkää. Se pyssyy ko tähet taivaal. Ja minkä ver ihmine on saant rakkautta sen ver hää on saant elämää”, muistuttaa Katri kyläläisten kokoontuessa jälkipolvineen v.-90 Kupanitsan kirkon jälleenrakennustyömaalle pappinsa Arvo Survon kanssa. (Liisa Kosonen: Kesänäytelmäluettelo 1996, SHT)