Keski-iän kriisiä elävä kirjailija-perheenisä haikailee kaikkea mennyttä ja menetettyä. Tyhjä paperi pelottaa, masennus orastaa.
Vaimo ehdottaa yhteistä projektia: kirja suomalaisesta onnesta. Kirjailija omii idean itselleen ja alkaa toteuttaa sitä yhdessä kuvataiteilijaystävänsä kanssa.
Parivaljakko syöksyy kohti elämää eikä jätä onnea etsiessään kiveäkään kääntämättä. Useammin kuin kerran operaatio jumittuu taaksepäin kääntyneeseen katseeseen, mutta lopulta tie vie sinne missä onni luultavasti aikoinaan katosi. Onko mitään enää pelastettavissa?
Petri Tamminen tunnetaan ennen kaikkea tiiviistä, loppuun asti mietitystä tekstistään. Lähes joka lauseeseen on kätketty helmi. Dramatisointi yrittää jäljentää kirjan viipyilevän tunnelman sekä tumman, mietteliään huumorin mahdollisimman tarkasti.
“Mä vaan nukuin ja kävelin kaduilla. Aina samaa reittiä. Mä seisoin meidän kotitalon pihassa. Niin kun niin monet miehet seisoo pihoillaan. Paossa jotain. Eksyneenä. Polttamassa tupakkaa. Imemässä tumpusta lunta. Pyyhkimässä nenää hihaan. Huutamassa äitiä ikkunaan. Mutta kukaan ei tuu. Voi vaan seistä ja oottaa että saa sen tunteen jonka kanssa jaksaa mennä takasin sisään. Sen tunteen että ei sen niin väliä. Joskus sitä tunnetta ei tullu, mutta sisälle piti silti mennä.”