Harmaat pantterit

Vanhustenhoidosta on kirjoitettu näytelmiä ennenkin, mutta Harmaat pantterit tarjoaa aiheesta uudenlaisen näkökulman. Pääosassa ovat vanhukset, jotka tässä näytelmässä ovat aktiivisia, eläviä ihmisiä – vaikka ”ainut ehyt paikka rupissa on tekohampaat”, kuten kärttyisä Laimi valittaa. Näytelmä kyseenalaistaa myös median ja monien järjestöjen luoman myytin siitä, että kaikki on kiinni rahan ja hoitohenkilökunnan puutteesta. Moni meistä ottaisi mieluummin Kaari Utrion tarjoamat kuolinpillerit kuin viruisi vuosikausia terveyskeskuksen kroonikko-osastolla. Harmaat pantterit ei sievistele, mutta ei myöskään lamaannuta katsojaa. Se lähestyy suomalaisen nyky-yhteiskunnan häpeällisintä ilmiötä komedian keinoin. Harmaat pantterit kertoo suomalaisesta vanhainkodista, jonka asukkaat on tainnutettu vihanneksiksi lääkkeillä ja ankeilla rutiineilla. Talon uusi johtaja ei kuitenkaan alistu vanhoihin, helpoiksi tiedettyihin kaavoihin, vaan nostattaa vanhukset kapinaan. Vanhainkodin asukkaat ovat värikkäitä ja suorapuheisia persoonia, joiden tolskauksille on pakko nauraa. Pohjalla kulkee kuitenkin vakavia kysymyksiä: Miksi vanhuksista ei huolehdita ihmisarvoisella tavalla? Miksi hoitohenkilökunta uupuu työhönsä? Olisiko asenteissakin korjaamista? Kyynisyys tuskin katoaa tämänkään näytelmän myötä, mutta aivan varmasti se herättää keskustelua.