Näytelmä kuvaa lyhyin kohtauksin Elias Lönnrotin, hänen perhekuntansa ja lähiympäristönsä sekä osin myös kansakunnan elämää vuosina 1844-1884. Silloin haaveet Suomen kansan itsenäisyydestä ja omakielisyydestä alkoivat olla oraalla.
Mutta valot ja varjot vaihtelivat vielä tiuhaan. Nälkävuodet ja sammalpuurot, oudot taudit ja tietämättömyys varjostivat Kalevalan saamaa mainetta. Lönnrotin yksityiselämässäkin täyttyy sama coincidentia oppositorum, vastakohtien yhteen nivoutuminen.
Hän unelmoi aikanaan suuresta, tiiviistä perheyhtyeisöstä, mutta hän menetti vaimonsa yllättäen kuin kesken kaiken ja kaikki hänen lapsensa kuolivat nuorina ja lapsettomina jopa yhtä lukuunottamatta ennen hänen omaa kuolemaansa. Toisaalta hän ei nuorena saattanut edes uneksia sen henkisen perinnön suuruutta, jonka hän jätti kansalleen Kalevalan kokoajana ja suomen kielen merkittävänä kehittäjänä.
Lönnrotin jos kenen elämässä toteutuu sanonta: ”Minkä elämä toisaalta kasvaa, sen se toisaalta murenee”. Se sopii näytelmän motoksi.