Nikolai Gogol on yksi venäläisen kirjallisuuden suurista mestareista. Hänen tuotantonsa tunnetaan satiirisesta otteesta, sekä toisaalta lämpimästä ja sydämellisestä suhteesta tavallisiin venäläisiin ihmisiin. Gogolin vahvin ilmaisumuoto on lyhytproosa eli novelli.
Gogol syntyi Venäjällä nykyisen Ukrainan alueella. Kuten tuolloin oli yleistä, puhuttiin Gogolin perheessä sekä ukrainaa että venäjää. Gogolin isä kuoli kirjailijan ollessa 15-vuotias. Gogol kiinnostui kirjallisuudesta jo kouluvuosinaan ja mietti silloin tällöin myös näyttelijän uraa.
Toden teolla Gogolin kirjallinen ura käynnistyi, kun hän toimitti kaksiosaisen laitoksen ukrainalaisia kansankertomuksia. Niteiden suosio huomattiin Ukrainan lisäksi myös Venäjän kirjallisissa piireissä, ja pian Gogol sai tukijan ja ystävä tuolloin jo nimekkäästä venäläiskirjailijasta Alexandre Puškinista. Hieman myöhemmin Gogol muutti Venäjän silloiseen kulttuurikeskukseen Pietariin, toimi hetken keskiaikaan erikoistuneena historian professorina Pietarin yliopistossa, mutta jätti pian virkansa ja keskittyi yksinomaan kirjoittamiseen.
Gogolin kirjallista tuotantoa pidettiin omana aikanaan radikaalina ja realismin uusiin suuntauksiin nojaavana. Osaltaan tätä vahvistivat muutamat skandaalit, joita aiheuttivat Gogolin tekstien satiiri valtaapitävää luokkaa kohtaan. Myöhemmin kirjallisuudentutkimuksessa on kuitenkin vakiintunut käsitys, jonka mukaan Gogolin työt ovat teemoiltaan pikemminkin romantiikkaan kuin realismiin luettavia, ja etteivät hänen yhteiskunnalliset kantansakaan olleet radikaaleja, vaan pikemminkin konservatiivisia.
Gogol on laskettu kirjallisuushistoriassa ensimmäisiin lyhyen proosamuodon eli novellin moderneihin hyödyntäjiin. Erityisen tunnettu Gogolin novelleista on vuonna 1842 ilmestynyt Päällystakki. Siinä Gogol maalaa taiturimaisen kevein siveltimenvedoin kuvan miehestä, jolle uusi päällystakki merkitsee sosiaalista hyväksyntää, itsearvostusta, pelastusta ja toivoa, oikeastaan pienen ihmisen elämää kokonaisuudessaan.
Gogolin pitkistä proosateoksista tunnettu on Kuolleet sielut (1842), jota on pidetty kirjailijan yhteiskunnallisen satiirin huipentumana. Se kertoo Venäjän maaseudulla kiertelevästä kollegineuvos Tšitšikovista, jonka tarkoituksena on ostaa henkikirjoihin jääneitä kuolleita maaorjia. Teos luo terävän, samaan aikaan humoristisen ja masentavan kuvan tsaarin ajan Venäjän korruptiosta. Se näyttää ihmisen universaalin typeryyden ja ahneuden. Ajattomuudessaan Kuolleet sielut onkin maailmankirjallisuuden suuri venäläinen klassikko.
Teksti: Olli Mäkelä / Sunklo, 2011
