Maila Talvio (oikealta nimeltään Maila Mikkola) oli suomalainen kirjailija. Talvio kirjoitti suuren määrän romaaneja, novelleja, näytelmiä ja elämänkertateoksia.
Talvio syntyi Hartolassa papin perheeseen. Perheessä oli yhdeksän lasta. Talvion isä kuoli tämän ollessa yhdeksän vanha. Perhe joutui muutamaan taloudellisten seikkojen ajamana syrjäiselle Nipulin maatilalle, jossa Talvio sai käsityksen torpparilaiselämästä. Talvio opiskeli Helsingin tyttökoulussa, josta valmistuttuaan palasi sisarustensa kotiopettajaksi. Vuonna 1893 Talvio avioitui kielitieteilijä J. J. Mikkolan kanssa.
Tavlio aloitti kirjoittamisen tyttökoulun jälkeen toimiessaan sisarustensa kotiopettajana. Miehensä kanssa Helsinkiin muutettuaan Talvio tutustui aikansa kirjallisiin piireihin kuten Eino Leinoon. Talvio elätti itsensä kirjoittamalla Päivälehteen ja Suomen Kuvalehteen. Hän käänsi mm. puolalaisen kirjailijan Henryk Sienkiewiczin teoksia suomeksi ja toimi aktiivisena Suomen oikeuksien puolestapuhujana niin kotimaassa, kuin matkoillaan ulkomailla. Samoihin aikoihin Talvio piti kotonaan kirjallista salonkia, jossa ajan johtavat kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat kokoontuivat tasaisin väliajoin.
Talvion esikoisteos, novellikokoelma Haapaniemen keinu julkaistiin vuonna 1985. Läpimurtoteos oli kuitenkin vuonna 1901 julkaistu Pimeänpirtin hävitys, jossa Talvio kuvaa melodraaman keinoin torpparilaitoksen epäkohtia. Talvio olikin yhteiskunnallisesti motivoitunut kirjailija. Monet hän teoksistaan tarkastelevat yhteiskuntaluokkien välistä vastakkainasettelua sekä maaseudun ja kaupungin yhteismitattomuutta. Talvio suhtautui epäilevästi heränneeseen sosialistiseen liikehdintään ja oli arvoiltaan lähempänä Euroopan oikeistoradikaaleja liikkeitä, kuitenkin maltillisesti.
1900-luvulle tultaessa Talvion tematiikka siirtyi yksilön psykologisiin ongelmiin ja mm. perinnöllisyysopin eettisiin seurauksiin. Toisaalta hän kirjoitti joukon historiallisia romaaneja, kuten Helsingin historiaan sijoittuvan Itämeren tytär -romaanitrilogian (1929–36). Myös Talvion viimeiseksi jäänyt romaani Linnoituksen iloiset rouvat (1941) sijoittuu Suomen historiaan kertoessaan Suomen sodan aikaisesta Viaporin linnoituksesta.
Talvion kirjoittamia näytelmiä ovat mm. Kauppaneuvoksen kuoltua (1905), Kun meidän kaivosta vesi loppuu (1921) ja Huhtikuun Manta (1950). Talviolle myönnettiin Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvonimi hieman ennen kuolemaansa vuonna 1950 sekä Valtion kirjallisuuspalkinto vuonna 1936 ja Aleksis Kiven kirjallisuuspalkinto vuonna 1940.
Teksti: Olli Mäkelä / Sunklo, 2012