Jean Racine oli ranskalainen näytelmäkirjailija ja akateemikko. Hänet luetaan yhdeksi tragediakirjallisuuden suurista.
Racine syntyi porvarilliseen perheeseen, mutta hänen vanhempansa kuolivat kirjailijan ollessa vielä hyvin nuori. Racine päätyi ensin isovanhempiensa, myöhemmin tätinsä hoitoon. Nunnana eläneen tädin hoivissa, Racine kasvatettiin jansenistisiin oppeihin. Mieheksi vartuttuaan Racine kävi kuitenkin sisäistä kamppailua kirjallisen kutsumuksensa ja uskonnollisten vakaumustensa välillä. Lopulta hän päätyi omistamaan elämänsä kokonaan kirjallisuudelle.
Racine kirjoitti lähes yksinomaan tragedioita. Hän ihaili klassiselle kaudelle tyypillisesti antiikin alkuperäisiä tragedioita, ja tutki myös tragediakirjallisuuden teoriapohjaa. Racinen tragedianäytelmät ovat useimmiten kolmiodraamoja. Niissä rakkaus on tunteista voimakkain, mutta usein se kääntyy tuhoavaksi. Ulkoiset tapahtumat saattavat olla hyvinkin niukkoja. Tragedia syntyy henkilöhahmojen sisällä myrskyävistä ristiriidoista. Toisin kuin vaikkapa William Shakespearen tragedioissa, Racinella tapahtumat alkavat verkkaisesti ja tuleva onnettomuus taustoitetaan huolellisesti. Racine vaali klassista muotoa ja kirjoitti aleksandriinisella runomitalla.
Racinen tunnettuja näytelmiä ovat etenkin tragediat Andromaque (1667) Britannicus (1669), Bérénice (1670), Bajazet (1672), Mithridate (1673) ja Iphigénie (1674) sekä komedia Les Plaideurs (1668). Racine sai uransa alkuvaiheessa tukea näytelmiensä esittämiseen Molièrelta ja tämän näytelmäseurueelta. Myöhemmin Racinesta tuli suosittu näytelmäkirjailija Ranskassa. Erinäisten poliittisten syiden seurauksena, Racine vetäytyi kuitenkin julkisuudesta 1670-luvulla ja otti vastaan viran Ranskan akatemiassa. Samalla hän luopui kirjailijan urastaan, mutta kirjoitti kuitenkin vielä Vanhaan testamenttiin pohjautuvat näytelmät Esther (1689) ja Athalie (1691) kuningas Ludwig XIV:n puolison Madame de Maintenonin pyynnöstä.
Racinen arvostus kirjailijana on kasvanut tasaisesti hänen kuolemaansa seuranneilla vuosisadoilla. Racinen teoksia luetaan ja esitetään edelleen ahkerasti, ja niiden välillinen vaikutus on nähtävissä myös uudemmissa kirjallisuusklassikoissa, esimerkiksi Marcel Proustin teoksissa.
Teksti: Olli Mäkelä / Sunklo, 2012
