Lento

Sirk­ku Pel­to­lan uusin näy­tel­mä si­joit­tuu len­to­ko­ne­ter­mi­naa­liin, jonne ko­koon­tuu 11 toi­nen tois­taan sy­tyt­tä­väm­pää per­soo­naa odot­ta­maan lo­ma­mat­kaa ete­lään. Aa­mu­len­toa var­jos­taa pieni uni­vel­ka, joka toi­mii läh­tö­lau­kauk­se­na mo­nen­lai­sil­le sat­tu­muk­sil­le. Sa­na­har­koil­le, vä­lien sel­vit­te­lyl­le, rak­kau­den­tun­nus­tuk­sil­le ja kom­mel­luk­sil­le. Pel­to­lan tyy­liin mur­teet ja ny­kys­lan­gi höys­tä­vät ajoit­tain hul­vat­to­muu­teen yl­ty­vää, il­ma­vaa dia­lo­gia. Ta­ri­naa kul­jet­taa len­toon myös tam­pe­re­lai­nen tans­si­teat­te­ri MD. “Len­to­kent­tä on kieh­to­va, kiil­tä­vä, klii­ni­nen, ab­sur­diin asti jopa ole­ma­ton tila. Se on paik­ka, jossa tun­te­mat­to­mat ih­mi­set koh­taa­vat toi­sen­sa ja muut­tu­vat yk­si­löis­tä Mat­kus­ta­jik­si. He me­net­tä­vät jol­lain tapaa yk­si­tyi­syy­ten­sä, kan­sa­lai­suu­ten­sa ja va­li­tet­ta­van usein myös kans­saih­mis­ten huo­mioon­ot­to­ky­kyn­sä. He ovat mat­kal­la. He ovat täyn­nä uskoa läh­tö­port­tien ta­ka­na odot­ta­vaan tuon­puo­lei­seen. He us­ko­vat len­tä­vän­sä pois arjen har­mau­des­ta, nouse­van­sa ih­mi­si­nä Lo­mai­li­jan va­paa­seen ih­mi­syy­teen. He us­ko­vat to­teu­tu­van­sa Lo­mai­li­ja­na siksi ih­mi­sek­si, joksi ovat oi­keas­ti syn­ty­neet eli it­se­ään to­teut­ta­vak­si re­nes­sans­si­per­soo­nal­li­suu­dek­si. Odo­tuk­set ovat suh­teel­li­sen kor­keal­la myös tämän näy­tel­män Egyp­tin läm­pöön läh­te­väs­sä suo­ma­lais­ten ryh­mäs­sä. On jou­lu­na­lusai­ka ja Suo­mes­sa sää pimeä ja los­kai­nen. Loma au­rin­gos­sa on mo­nel­le läh­ti­jäl­le hy­vin­kin ter­ve­tul­lut ja tar­peen. Osa läh­ti­jöis­tä on mat­kan­nut Hel­sin­ki-Van­taal­le jo edel­li­se­nä il­ta­na eh­tiäk­seen läh­tö­sel­vi­tyk­seen aa­mu­var­hai­sel­la. To­den­nä­köis­tä on, että ku­kaan ei ole nuk­ku­nut tar­peek­si. Psyy­ke on val­miik­si vähän peh­meä. Hyvin pie­ni­kin vii­vy­tys tai vas­toin­käy­mi­nen saat­taa kat­kais­ta ka­me­lin selän.” – Sirk­ku Pel­to­la (Lähde; Tampereen Työväen Teatteri 2012)