Kivenpyörittäjän kylä

Moilanen on ostanut Jerusalemin kylän kyläkoulun purkaakseen sen pois. Leevin ja Unelman häät on viimeinen ilojuhla koulun seinien suojassa. Muutokset tekevät kipeää, silti kyläläiset
yrittävät elää kuten ennenkin. Mutta lapsia ei synny, kehitystä ei voi pysäyttää. Ukot kinaavat aatteista “Eihän sillä järjestelmällä tie mittää, sosjalismissa on kommeempi olla köyhänä”, ja taistelevat kylän viimeisestä naisesta. Mykkä Tuomo pyörittelee kiveään.
Meeri ja Pekka ovat muuttaneet Ruotsiin. Meeri on sopeutunut, mutta Pekka haaveilee paluusta lapsuuden elämänmuotoon ja löytää Ritvasta, nuoruudenrakkaudestaan hengenheimolaisen.
“Oltassiin ihan ku silloin ennen, kun minä tulin aina metsästämästä; juotassiin illalla kahvia hämärässä tuvassa, sinä leikkelisit matonkuteita ja minä sepittäisin puusta esineitä… Ei sanaakaan ruotsia, ei koskaan, ei tyhjiä iltoja eikä pyhiä…”
Naiset ovat valmiimpia muutoksiin. Alma päättää lähteä kaupunkiin Linnean perään ja liittyä samaan kirkkokuoroon, mutta Eljas valitsee toisenlaisen ratkaisun muutosuhan edessä.
(Liisa Kosonen: Kesänäytelmäluettelo 1996, SHT)