Christer Kihlman on suomenruotsalainen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja. Vasemmistointellektuellina tunnettu Kihlman kohahdutti 60- ja 70-lukujen kulttuuripiirejä suorasanaisilla ja henkilökohtaisilla teoksillaan. Kihlman oli varma kirjallisesta kutsumuksestaan jo nuorena poikana. Vartuttuaan hän opiskeli joitakin vuosia yliopistossa kirjallisuutta ja historiaa, mutta keskeytti opintonsa. Kihlman on kirjoittanut pääasiassa romaaneja ja runoteoksia, mutta myös artikkeleita ja esseitä. Kihlmanin teosten kieli on ruotsi. Kirjailijan uransa lisäksi Kihlman on toiminut journalistina. Hän oli kulttuurilehti Arenan päätoimittaja vuosina 1951–1954, avustajana Nya Pressenissä vuosina 1952–1960 sekä Nya Arguksen toimittajana vuosina 1961–1982. Kihlman toimi Taiteen keskustoimikunnan nimittämänä taiteilijaprofessorina vuodet 1975–1980. Kihlamin tunnetuin teos on Människan som skalv (suom. Ihminen joka järkkyi) vuodelta 1971. Människan som skalv on teos, jossa Kihlman kertoo omasta biseksuaalisuudestaan, alkoholismistaan ja vaikeasta avioliitostaan. Se herätti ilmestyessään laajan huomion. Teos on, tuolloin Suomessa vielä kriminalisoidun homoseksuaalisuuden puolustuspuhe, mutta myös suomenruotsalaiselle porvarillisuudelle kohdistettu kritiikki. Teoksen johdosta Kihlmania on monesti verrattu toiseen suomenruotsalaiseen kirjailijaan Henrik Tikkaseen. Kihlmanin muusta tuotannosta kiitelty on ainakin kivuliaita perhesiteitä tarkasteleva kolmen romaanin sarja, johon luetaan teokset Den blå modern (1963), Dyre prins (1975) ja Gerdt Bladhs undergång (1987). Teokset on suomennettu nimillä Sininen äiti, Kallis prinssi ja Gerdt Bladhin tuho. Teoksista ensimmäinen sekä viimeinen on dramatisoitu teatteriin. Teksti: Olli Mäkelä / Sunklo, 2011