Näytelmä kuvaa hersyvän huumorin kautta niitä ahdistuksia, joita vanheneva ihminen kohtaa menettäessään määräysvaltaa omasta elämästään.
Riikku-Heikki on seitsemissäkymmenissä alkanut huvikseen akkoja itkettämään ja saarnamiehen virkaa hoitamaan rovastin harmiksi, sillä oppimattoman kansanmiehen sananselitykset ovat omaa luokkaansa: ..”Mahoton se on täkäläisen käsittää.. Mutta siihen raamatun aikaan oli ahvenetkin tämmöisiä parimetrisiä vonkaleita ja leivät kuin temppelin ovia. Ja kun ihmiset oli puolestaan semmoisia säärenmittaisia nilviäisiä, niin piankos niitä semmosilla eväillä syötti…”, hän selvittää mm. ruokkimisihmettä.
Kuntaan on rakennettu vanhainkoti, Kaijanniemi, jonne kaikki kunnan tuen turvin yksityisissä taloissa asuvat hoidokit on tarkoitus siirtää. Riikku-Heikkiäkin patistellaan Kaijanniemeen, mutta miehellä on paikasta vankka käsitys: “Tappolaitoksia ne on. Korpuilla ja myrkyillä makuuttavat hengettömäksi eikä sitten muuta kuin koukku leukaan ja tormuutetaan Hankolan kankaalle.”
Riikku-Heikki lähtee kosimaan yksinkertaista hieroja-Tyyneä kello houkuttimena kuultuaan, että jos on akka ja tupa, niin välttyy vaivaistalosta.
Vaan rippikoulu on Tyynellä käymättä ja lukeminen heikkoa, joten molemmat joutuvat lopulta kunnalliskotiin. Johtajana on nuori, kaunis nainen, jota paikkakunnan rovasti ja asemapäällikkö kilvan hakkailevat – mutta turhaan, sillä johtajalla on aivan muut suunnitelmat elämälleen.
(Liisa Kosonen: Kesänäytelmäluettelo 1996, SHT)