Pienet kukkivat kummut

Koskettava näytelmä menetyksistä ja sopeutumisesta. Tapahtuu Hämeessä  välirauhan kesänä 1940

Suomen sankarihaudoilla kukkivat Talvisodan kaatuneitten kummut ensimmäistä kesäänsä, eletään välirauhan kesää. Euroopassa riehuu edelleen suursota, kaikessa olemisessa  on väliaikaisuuden tuntu.  Talvisodan henki ja kansan yhtenäisyys pelastivat Suomen itsenäisyyden, mutta nyt  tuota  uhrihenkeä koetellaan ruohonjuuritasolla, kun evakot ja kantaväestö  joutuvat aloittelemaan yhteiselämäänsä usein ahtaissakin oloissa.

Kaiken menettänyt valkjärveläisen Antti Martikaisen perhe  pakkosijoitetaan  suureen Ritamäen taloon. Jokainen perheenjäsen mittaa menetyksensä suuruutta omista lähtökohdistaan:  Antti on menettänyt koko elämäntyönsä ja vanhimman poikansa, Aina –mummo odottaa yhä poikansa palaavan, nuori sotaleski suree miestään ja sotaorpo poika isäänsä, veli esikuvana ollutta isoaveljeään, pikkusisar  onnellista lapsuuskotiaan Karjalassa. Myös sijoitustalon emäntä on menettänyt sotatalvena paljon, ensin miehensä ja sitten ainoan poikansa, joka on jäänyt sotavangiksi. Poika kuitenkin palaa kotiin vankien vaihdossa, mutta fyysisesti ja henkisesti vammautuneena, kantaen syyllisyyttä karjalaisen aseveljen  kaatumisesta ja omasta henkiinjäämisestään. Ritamäen emäntä kokee jääneensä yksin pitämään taloa pystyssä, ja purkaa katkeruuttaan alati pälpättäviin, vuoroin itkeviin ja  nauraviin evakoihin, joiden luonteenlaatua hän ei voi ymmärtää – mutta yhtä vaikea on vilkkaitten karjalaisten ymmärtää keskisuomalaista, heidän mielestään jäykkää  kansanluonnetta.

Elämän täytyy jatkua, särmien on pakko hioutua, mutta sopeutuminen ottaa lujille. Tästä kaikesta kertoo Pienet kukkivat kummut, ihmisläheisesti ja ymmärtäen, lämpimän huumorin pehmentäessä kuvausta,  sota-ajan tuttujen laulujen ja  musiikin kuvatessa ajan tunnelmia.