Ruunajaiset

Olipa kerran ritarilinna, jossa kaikki oli hyvin. Naiset viljelivät maata, johtivat hallitusta, toimivat tuomareina ja pastoreina. Miehet hoitivat kotona lapsia. Hymyssä suin nuo pullantuoksuiset ritarit kahlasivat vaippasuossa, lämmittivät kotilieden ja aviovuoteen työstä palaaville vaimoilleen. Kerran viikossa nämä tiedostavat miesasiamiehet kokoontuivat linnan kerhohuoneeseen puhumaan tunteistaan ja opettelemaan riehumista. Naiset rakastivat noita pehmeitä ritareitaan, joista – pakko se on tässä todeta – oli vaikea sanoa, olivatko he miehiä vai naisia. Ja elämä hymyili. Kunnes eräänä päivänä käärme luikertelee paratiisiin. Kaikkien gigoloiden isä, kovisten kovis, Don Valentino saapastelee linnaan. Hampaat välkehtien tuo öljytty rattopoika ui rouvien liiveihin ja pistää linnan elämän sekaisin. Pystyvätkö miehemme nousemaan kapinaan, tekemään sen, mikä miehen on tehtävä? Kenet istutetaan kipakan akan kiikkuun? Mikä on Don Valentinon tarkoin varjeltu salaisuus? Kuka saa linnanneidon ja puoli polkkatukkaa? Satiirikko Tuomas Parkkinen ei petä tälläkään kertaa: ritariromanttinen komedia nostaa pöyristyttävästi pölkylle miesasialiikkeen hellimät teemat miehen muutoksesta, uudesta miehestä ja uudesta isyydestä. Ruunajaiset on yhtaikaa riemukas ja rivo, kaunis ja kutkuttava, siekailematon ja syvällinen. Se on miestä ja miehisyyttä skalpeeraava satiiri, kuin suoraan meidän tasa-arvon päivistämme kirjoitettu.