Moilasille onnea ja kukkaiskieltä

Aili Linden on tässä näytelmässä tarttunut aiheeseen, jota ehkä usein sivutaan, mutta harvoin nostetaan pääaiheeksi eli köyhyydessä siinneiden mökinlasten yhteiskunnallinen nousu ja sen tuottama kipu sekä vanhemmille että lapsille.
Köyhän Moilasen mökin aikuiset lapset tulevat perheineen isänsä 60-vuotispäiville ja yllättyvät perinpohjin – mitään juhlia ei olekaan järjestetty! Hienostuneet ja helsinkiläistyneet tyttäret Signe ja Toini ovat menneet hyviin naimisiin insinöörimiesten kanssa. He häpeävät lapsuuskotinsa köyhyyttä ja vanhempiensa Alinan ja Eetun sivistymätöntä käytöstä ja puhetyyliä ja omaa historiaansakin. “Ei tule mitään vieraita. Hyvä ettei tule. Nauraisivat näitä nurkkia. Moilasen mökissä ei mikään ole niin kuin ihmisessä”, huokaa Signe pettyneenä.
Toinen näytös on viiden vuoden kuluttua äidin 60-vuotispäiviltä. Kaupunkilaiset tulevat jälleen, mutta nyt onkin moni asia muuttunut. Mökissä on mm. televisio ja pihalle asfalttitie. Kaiken kukkuraksi Alina ja Eetu ovat lähdössä teatteriin – Alina kimaltelevassa puserossa ja kiharoissaan! Tyttäret jäävät purkamaan katkeruuttaan, mutta kun se on purettu, jäljelle jää myös hyvää: turvallinen lapsuus ja äidin silakkalaatikko ym. herkut – ja totuus: “Ollaan vaan Moilasia, vaikka mitä muuta yrittäis.”
(Liisa Kosonen: Kesänäytelmäluettelo 1996, SHT)